Muistotapahtuma 2012

Sture Lindholmin puhe muistotilaisuudessa 9.6 2012

 

Arvoisat täällä haudattujen omaiset, hyvä yleisö, hyvät naiset ja herrat

Ärade anhöriga till de här begravna, bästa publik, mina damer och herrar

 

Vi har idag samlats för att avtäcka en platta med nästan 400 nya namn på här i Dragsvik avlidna fångar år 1918. Det är hög tid. Samtidigt är detta ännu ett led i den långa och tidvis smärtsamma försoningsprocess som vi genomlevt i vårt finländska samhälle efter de traumatiska upplevelserna i samband med Finlands självständighet.

1918 års händelser lämnade efter sig ett djupt öppet sår i den finländska samhällskroppen. De såren har nu läkts, och de undersökningar som de senaste årtiondena gjorts för att reda ut vad som egentligen hände må vara ett tecken på att vårt samhälle nu är moget att lämna detta bakom sig. Samtidigt dyker det ständigt upp nya filmer, böcker och t.o.m. skådespel som går tillbaka till händelserna 1918. Vi har ett behov att försöka förstå vad som egentligen hände. Detta är inte lätt.

Tasan 94 vuotta sitten täällä Tammisaaressa elettiin kauhun hetkiä. Kansalaissodan päätyttyä voittajien ottamat vangit päätettiin tuoda tänne Dragsvikin kasarmialueeseen säilytykseen ja myös myöhemmin tuomittaviksi. Näiden tapahtumien tärkein muisto on hauta,  jonka äärellä nyt seisomme.

Oli toukokuu. Sota oli ohi, ja vankileiri täyttyi täyttymistään, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt tästä mitään. Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista huomata, etteivät edes tammisaarelaiset itse osanneet aavistaa mitä oli tapahtumassa. Paikallislehdessä mainittiin toukokuun kahdentenakymmenentenäkolmantena (23:na) päivänä että tänne Dragsvikiin ollaan perustamassa vankikolonia. Virallisten lähteiden mukaan vankeja oli näissä venäläisten rakentamissa uusissa kasarmeissa 27 päivänä toukokuuta 368 vankia. 10 päivää myöhemmin luku oli jo noussut melkein tasan seitsemääntuhanteen. Kaiken kaikkiaan vankileiriin astui liki 10 000 ihmistä. Niistä yli kolmetuhatta eivät omin jaloin enää porteista poistuneet.

Nämä ihmiset lepäävät jalkojemme alla, suuressa nimettömässä veljeshaudassa, kolmessa pitkässä rivissä. Nämä ihmiset joutuivat odottamaan, yli kolme vuosikymmentä, ennen kuin saivat edes muistomerkin hautansa ylle. Kirkon siunausta odotettiin paljon pitempään.

Tänään, melkein päivälleen yhdeksänkymmentäneljä vuotta näiden traagisten tapahtumien jälkeen, saavat viimeiset vainajatkin täällä vihdoinkin nimitaulunsa. Kaikkien näiden vuosien aikana nämä ihmiset ovat saaneet odottaa heidän lepopaikkansa tunnistamista. He kuolivat nimettöminä, kukaan ei välttämättä viitsinyt edes selvittää heidän oikeita nimiään. He kuolivat nimettöminä, mutta tänään heitä kunnioitetaan ja muistetaan nimeltä.

De här fångarna kom från olika delar av landet. De kom i transporter med tåg från Helsingfors, Fredrikshamn, Viborg, Gamlakarleby, Närpes och Brahestad. Bara en liten av del av dem var västnylänningar, och det förefaller som om de västnyländska fångarna åtminstone till en början förts  till Sveaborg. I början fanns här också kvinnliga fångar, sammanlag 658, men de fördes till Sandhamn efter en månad, den 20 juni.

Som högst var antalet fångar i slutet av juni, då den officiella siffran var 8587. Det var tre gånger fler människor än den mantalsskrivna befolkningen i Ekenäs. De trängdes på ett omkring 200x500 m stort område, med fem stora tvåvåningstegelkaserner och den stora ryska kyrkan som idag är ett lagerutrymme invid matsalen nere på garnisonsområde i Dragsvik. Många beskrivningar om de eländiga förhållandena har överlevt. Det är beskrivningar av hunger och svält, hur matransonerna när livsmedelsbristen var som störst i landet sommaren 1918 var så små, kanske en bit bröd, en salt sill och en tallrik soppa per dag, så att internerna snart såg ut som en samling levande skelett. Det är beskrivningar av törst, när vattnet var ransonerat och vattenbristen akut under de heta sommarmånaderna. Det är beskrivningar av myriader av löss som fanns överallt, och spred sjukdomar. Snart började fångarna dö. I juli och augusti avled i medeltal 30 fångar per dag.

Egentligen skulle regissören Clas Olsson idag här ha pratat under rubriken ”En upptäcktsresa till år 1918:s händelser”. Hans upptäcktsresa handlade om händelserna i Tammerfors i samband med att  staden intogs av de vita i april. Hans nya film om Gunnar Melins kompani skildrar inbördeskrigets bittra vardag utan försköning.

Jag har också gjort min upptäcksresa till 1918 års händelser. Jag gjorde den för tio år sedan när jag började forska i inbördeskrigets händelser här i Västnyland. Det gjorde jag för att jag upptäckte, när vi i skolan skulle göra ett projektarbete kring 1918, att nästan inget skrivet material fanns att tillgå om temat. Nästan ingen visste något om vad som hänt i trakten under kriget. Och det som man kände till var ofta någon speciell historia, som ofta visade sig vara överdriven.

I de officiella lokalhistoriska verken omnämndes nog krigsutbrottet och det röda maktövertagandet i Ekenäs då borgmästaren Harry Winqvist sköts i sitt ämbetsrum. Ingenting fanns skrivet om vardagen under de två månader västnyland var i de rödas kontroll. Om tyskarnas ankomst berättade historieböckerna, och nog också om fånglägret i Dragsvik. Men om segrarnas hämnd, om vad som skedde i trakten under kriget, det fanns det inte ett ord om.

Min upptäcktsresa ledde till boken ”Röd galenskap-vit terror”, med underrubriken Det förträngda kriget 1918 i Västnyland. Det visade sig att det nog fanns en hel del källor att tillgå; dagböcker, undangömda brev, officiella rapporter t.o.m.

Men min upptäcktsresa gjordes egentligen minst 20 år för sent. Ingen som själv hade varit med fanns längre bland oss. Å andra sidan är jag ganska övertygad om att tiden inte heller hade varit mogen att tidigare behandla kriget 1918 på ett objektivt och neutralt sätt.  Såren var alltför djupa bland dem som varit med för att i grund och botten gå igenom händelseförloppet.

Det har ofta konstaterats hur händelserna 1918 förträngts på lokalplanet. I årtionden var detta något som man inte ville prata om. De fanns en officiell historieskrivning, och den tålde ingen kritisk granskning. 1918 var definitivt inget som man diskuterade. Men känslorna fanns där. Både hos segrarna och de som förlorat, som inte kunde annat än att tyst knyta näven i fickan. 

Sisällissodasta ei täällä Tammisaaressa puhuttu. Aihe oli tabu. On ollut mielenkiintoista havaita että paikallisessa historiankirjoituksessa Tammisaaren vankileiriä ei mainittu eikä haluttu muistaa. Ei kerrottu siitä paikallisissa kouluissa, vaikka maamme suurin joukkohauta sijaitsee lähistöllä. Kymmenettuhannet ruotsinkieliset varusmiehet ovat marssineet ohi tämän paikan  tietämättä sen  olemassaolosta ja merkityksestä.

Tämä on myös osoitus siitä miten vaikeita ja traagisia sisällissodat ovat. Vasta nyt viime vuosikymmeninä on aika ollut kypsä puuttua asioihin ennakkoluulottomasti ja puolueettomasti. Kun maamme hallitus 1990-luvun puolessavälissä PERUSTI sotasurmaprojektin, tai NIINSANOTUN Suomen totuudenkomission, ryhdyttiin toden teolla ottamaan selvää mitä kaikille oli tapahtunut. Tämän päivän tapahtuma on osaksi seuraus tästä. Tämän tutkimusprosessin aikana Tammisaaren uhriluku on noussut 2600 yli kolmeentuhanteen.

Virallisten tietojen mukaan täällä Tammisaaressa teloitettiin  tai ammuttiin karkuyrityksen yhteydessä 31 ihmistä. Tämä tarkoittaa että melkein tasan 3000 kuoli nälkään tai tauteihin jopa ennen kun heidän asiansa oli viety oikeuden eteen.

Sommaren 1918 utspelades här fruktansvärda tragedier.

Svenska dagbladet och andra svenska tidningar skrev om att ”något liknande torde knappast ha påträffats ens i tsarväldets fängelser.

 Jag vill här bara nämna två exempel, två av de namn som från förut finns här på tavlorna.

Hugo Sundberg var en 15-årig snickarson från Bromarf.

  • 1 april inträtt i Bromarf röda gardets tjänst. Mest gick hans uppgifter ut på att koka kaffe och laga mat, men var också med på en husundersökning. När tyskarna landsteg i Hangö, två dagar senare, flydde den röda lednigen från Bromarf men 15-årige Hugo gick hem till sin mor. När tyskarna och skyddskårister följande dag anlände till orten ville man ju ha med sig lite fångar. Han greps och fördes till Tenala och hamnade småningom här. Men från Dragsvik sändes han hem den 17 maj.
  • Den 2 juni greps han åter och sändes på nytt till fånglägret, av någon anledning. Den 18 juni skrev staben för skyddskåren i Bromarf ett brev till förhörsledaren i Ekenäs med konstaterande att pappren rörande honom tydligen har förkommit... och anhöll om att han skulle släppas på fri fot.
  • Inget hände. Kyrkoheden i Bromarf konsaterar att han visserligen varit med de röda och deltagit i plundringståg men att han med hänsyn till sin ungdom och den övertalning han varit utsatt för redan torde ha lidit sitt straff...
  • Sen gick det en hel månad i sommarhettan. Den 16 augusti fördes han till förhör. Huvudvärk och sjuk mage hade han, noterade förhörsledaren, men inget smittosamt.
  • Skyddskåren ger ett nytt utlåtande om honom den 25 augusti. Han beskrivs som klent begåvad, stillsam, fromsint och ofarlig, borde för länge sedan ha frigivits.
  • Sedan händer ingenting. Hugo fyller 16. I lägret.
  • Den 2 oktober avled han. Fortfarande i Dragsvik. Han är en av dem som fick sin sista viloplats här.

 

  • Ett annat tragiskt exempel som jag stött på i min upptäcktsresa gäller den 47-årige smeden Axel Sigfrid Linden från Fiskars. Var med om att grunda röda gardet i Fiskars, med i fronten i Sjundeå i februari men senare i fabriksarbete. Han fördes hit tillsammans med en stor del av fiskarsarbetarna.
  • Bruksledningen gjorde faktiskt sitt bästa för att få dem bort härifrån, dels för att de ville få driften igång igen, men också dels för att fiskarborna faktiskt hållit sig lugna och stillsamma under hela våren 1918. Bruksledningen hade stannat kvar på orten och inget dramatiskt hade hänt här.
  • Linden förhördes den 27 juli, sändes tillbaka till fängelset. I sin desperation försökte han rymma. Men sköts av vaktmanskapet med kulspruta...
  • Det mest tragiska är att beslutet om hans frigivning redan var fattat. Med blåpenna på hans personakt finna antecknat ”vankipassilla Fiskarisiin”. Men ingen kom sig för att berätta detta åt Lindén.

Det här var bara två exempel.

Det finns 3000 andra öden att undersöka och begrunda. För den som vill göra en upptäcktsresa till 1918 års händelser .

Alussa, kun vankileiri pystytettiin, kukaan ei viitsinyt edes pitää lukua kuolleista tai kirjoittaa ylös heidän henkilötietojaan. Kun farmaseutti Pekka Railo kesäkuun neljäntenä päivänä saapui Kokkolasta Tammisaareen hän ryhtyi kirjoittamaan ylös kuolleiden määrää ja vainajien nimet. Silloin oli jo vankeja viety puuarkuissa tähän paikkaan, johon oli kaivettu ensimmäinen joukkohauta. Railo saikin vankilajohdon luvan pitää yllä ensiapuasemaa ja pientä apteekkia vankilan vanhassa kirkossa. Hänen muistelmat jotka perustuvat päiväkirjoihin, ovat varmaan paras ja luotettavin lähde Tammisaaren tapahtumiin. On kuitenkin ilmiöön kuuluvaa että mikään kustantamo ei ollut kiinnostunut julkaisemaan tätä materiaalia Railon elinaikana. Vasta viime vuonna hänen Työväen arkistoon jättämä teos julkaistiin Suomessa kirjana, joten nyt se on kaikkien luettavissa.   

Harva ihminen Suomessa uskalsi korottaa ääntään ja lausua eriävät mielipiteet vankien kohtelusta. Yksi heistä joka kaikesta huolimatta teki sen oli Mustion ruukin patruuna Hjalmar Linder, samantien suomen rikkain mies. Hän oli viettänyt sotakuukaudet Ruotsissa ja kun hän nyt palasi takaisin Suomeen kauhistui hän näkemästään. Hän kirjoitti jo toukokuun lopussa Huvudstadsbladettiin otsikolla Nog med blodbad, Jo riittää verenvuodatus, siitä miten vangit kuolivat leireillä.

Hjalmar Linder skrev.... Vad som sker i landet är förfärligt. Trots överbefälhavarens förbud fortgå arkebuseringar oaflåtligt... I fånglägren dö fångarna som flugor...På Sveaborg är elände bland fångarna oerhört.

Linder konstaterade att detta väcker ett hat i sådana kretsar som under hela orostiden hållit sig lugna, ett hat som inte släcks under generationer.

Linderin kirje herätti niin paljon vihaa ja suuttumusta Suomessa että hän käytännöllisesti katsoen joutui maanpakoon. Hän myi kaiken omaisuutensa Suomessa, muutti ulkomaille ja teki itsemurhan Ranskassa muutaman vuoden myöhemmin.

Mutta miten erilainen tilanne maassamme olisikaan voinut olla jos Linderin järjen linja olisi saanut myötäkaikua maamme johtavissa piireissä.

Nyt kävi kuitenkin toisin. Koston henki sai ylivallan.

Tämän seurauksena syntyivät syvät haavat jotka ovat vaatineet melkein kokonaisen vuosisadan parantua. Haavat jotka ovat vaatineet melkein sata vuotta parantua. Kuten professori Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan Tie Tampereelle, traumaattiset kokemukset ja käsittelemättömät asiat joista vaietaan ovat kuin mätäpaiseita. Jotta haavat parantuisivat, ne pitää avata ja puhdistaa mädästä. Ellei tätä tehdä, mätä jää haavoihin eivätkä ne parane koskaan täysin.

Valitettavasti maailmassamme on monta vastaavanlaista esimerkkiä sisäisistä konflikteista joista on muodostunut kansallisia katastrofeja.

Minulla oli viime syksynä mahdollisuus vierailla lukio-opiskelijoitteni kanssa Bosniassa Srebrenicassa sekä myös Tuzlassa missä vielä tänä päivänä säilytetään yli tuhannen ihmisen jäännökset yli 3000 muovisäkissä 16 vuotta vanhan kansanmurhan seurauksena. Kuultuamme  paikallisten ihmisten kertomuksia siitä mitä oli tapahtunut,  voimme vaan todeta että surutyö on vielä kesken.

Vielä on pitkä tie kulkea ennen kuin sovinnon henki käytännössä vallitsee maassa. Kylässä missä yli 6000 bosnianmuslimia miestä ja poikaa tapettiin raa’asti, siis Srebrenicassa, asuu nykyään serbejä, joka itse ovat ajettu pois omista kodeistaan bosnialaisten toimesta. Serbit itse eivät voi hyväksyä sitä että kylään tulee ihmisiä suremaan kuolleitaan, ja laaja hautausmaa on serbien mielestä lähinnä muslimien propagandaa. Serbian uusi presidentti kieltää että Srebrenicassa olisi tapahtunut kansanmurha, joksi mm YK on nimittänyt tapahtumaa.

Tuhannet silmännäkijät ja isot joukkohaudat kertovat karmeaa totuuttaan, mutta näyttää olevan sääntö pikemmin kuin poikkeus että julmiin tekoihin syyllistyneet yrittävät vähätellä tai kieltää tapahtunutta. 

Vielä joudutaan entisessä Jugoslaviassa odottamaan pitkään ennen kuin haavat voi edes jossakin määrin parantua. Yhtäläisyydet Suomen kanssa ovat selvät..

Arvoisat juhlavieraat, AIKA ON onneksi MAASSAMME KYPSÄ- SEKÄ VOITTAJAT ETTÄ HÄVIÄJÄT VOIVAT YHTYÄ TÄHÄN MUISTOTILAISUUTEEN.

 MUISTAKAAMME OMAT KOKEMUKSEMME MYÖS SILLOIN, KUN KUULEMME VAIKEUKSISTA MUISSA SODAN RUHJELEMISSA  MAISSA. Bosniassa, entisessä Jugoslaviassa, Libyassa taikka Syyriassa... Näiden maiden viimeaikaisista tapahtumista tullaan minun lapsenlapsemme aikana puida ja yrittää muistella, prosessoida, syyttää ja ja toivon mukaan antaa anteeksi.

Historien får inte glömmas. Man brukar säga at den som inte känner sin historia riskerar att tvingas uppleva den på nytt. Forgive – but don´t forget,  förlåta – men inte glömma.

Redan av den anledningen är det skäl att göra en upptäcktsresa i 1918 års händelser.

Sirpa Kähkösen puhe muistotilaisuudessa 9.6 2012

 

Hyvät ystävät.

 

Meistä jokaisella on syy olla täällä tänään. Henkilökohtainen syy.

Ei välttämättä sillä tavoin henkilökohtainen, että joku sukulaisemme lepäisi tässä varuskunnan kupeeseen kaivetussa joukkohaudassa.

Kuitenkin jokin omassa historiassamme on tuonut meistä jokaisen tänne tänään.

Historioitsija Giovanni Levi on kirjoituksissaan käyttänyt termiä aineeton perintö kuvaamaan sitä, minkä perimme suvultamme toimintamalleina, sananparsina, jopa ääneen lausumattomina tunteina ja tulkintoina. Aineeton perintö on kenties vahvinta, mitä suvussa välitetään tuleville polville, sillä se antaa tulkinnan siitä, millaisia olemme ja miten tässä maailmassa selviämme.

Minun sukuni aineeton perintö muovautui 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kolmen veljeksen elämänvaiheiden kautta. Isoisäni ja hänen veljensä elivät vahvasti mukana Suomen radikaaleimmassa ja väkivaltaisimmassa vaiheessa. Isoisäni veljet Aarne ja Elias osallistuivat vuoden sisällissotaan vuonna 1918 ja lähtivät myöhemmin Neuvostoliittoon onneaan rakentamaan.

Isoisäni ryhtyi kommunistiseen maanalaiseen toimintaan ja päätyi sen seurauksena kahdesti tänne Tammisaareen, pakkotyölaitokseen, joka sijaitsi tuossa Dragsvikin kasarmialueella. Hänen parhaista miehuusvuosistaan kului lähes kahdeksan vankilassa.

Olot olivat pakkotyölaitoksessa äärimmäisen raskaat. Kuvaan niitä teoksessani Vihan ja rakkauden liekit, johon avasin oman sukuni aineettoman perinnön: sen haavoittuneisuuden, jota politiikka ja rajusti jakautuneet poliittiset olot olivat aiheuttaneet paitsi aktiivisille toimijoille: isoisälleni ja hänen veljilleen, myös kaikille heitä ympäröiville ihmisille, heidän rakkaimmilleen.

On jollain tapaa syvästi symbolista, että seison nyt edessänne konkreettisesti haavoittuneena, tosin rauhanoloissa vammani saaneena. Vihan ja rakkauden liekit –kirjani syvin sanoma on se, että aineeton perintö voi koostua häpeästä ja surusta, joka on niin suurta, ettei sille ole sanoja. Veljesten kohtalot painoivat pysyvän merkin sukuuni: ja katkerinta oli se, että samaan aikaan kun isoisäni kärsi Tammisaaressa, hänen veljensä olivat vankeja Stalin julmassa pakkokoneistossa.

Uskon sovitukseen. Uskon sovitukseen muistamisen kautta. Sen vuoksi olen kirjoittanut kirjani, joka ulottuu vuoden 1918 tapahtumista nykypäivään saakka. Kun kuljin Dragsvikin tammien alla kaksi vuotta sitten näihin aikoihin Sture Lindholmin ja Mikael Isbergin opastuksella, koin, että kivun ja harmauden sävyttämä paikka sai uusia värejä ja ääniä. Kesän 1918 tomuiset kuolemankentät olivat nyt ruohottuneet ja vanhojen tammien varjoamat. Historiat lomittuivat, luonnon suuri kauneus lohdutti menneisyyden armottomuuden musertamaa kulkijaa.

Dragsvikin varuskunta osoitti suurenmoista kulttuuritahtoa avaamalla porttinsa tutkijalle. Varuskunnan silloinen komentaja, kommodori Anders Gardberg myös avasi kirjani Vihan ja rakkauden liekit julkistamistilaisuuden, joka järjestettiin varuskunnassa. Tällainen paikan historian tunnustaminen ja tunteminen on kypsän historiasuhteen merkki.

Vaikeita aikoja kokeneissa yhteiskunnissa aineettomana perintönä voi olla torjumisen mekanismi; pahan näkeminen muualla, toisissa, ei itsessä. Tämä estää eheän omakuvan muodostumisen. Valmius pahaan on meissä kaikissa; jollei aktiivisena niin kykynä heittäytyä passiiviseksi sivustakatsojaksi ja siten pahan mahdollistajaksi.

Hampurissa katuihin on kiinnitetty metallilaattoja, Stolpersteineja, kompastuskiviä. Niihin on kaiverrettu taloissa kerran asuneiden ihmisten nimiä ja kuolinpäivämääriä. Laatat kertovat kaupungista kyydittyjen juutalaisten historiaa hiljaisella tavallaan. Jos laatoista ei tiedä, ne voi ohittaa, mutta kun niistä kerran on tullut tietoiseksi, niitä näkee kaikkialla.

Muistaminen voi olla kompastumista. Meidän on tärkeää kompastua menneisyyteen, antaa sen keskeyttää sujuva kulkumme. Laattojen kiinnittäminen on pieni suuri teko niiden kunniaksi, jotka historia on murskannut. Nimiä luettelemalla, unohdusta vastaan työskentelemällä vaalimme aineetonta perintöä. Muistutamme kyvystämme vihata ja surmata mutta myös uskoa, toivoa, rakentaa ja vaalia. Muistutamme menneestä, joka elää yhä meissä.

 

Kära vänner.

Det är en stor ära för mig att få tala här i Dragsvik idag.

Jag har en personlig anknytning till Ekenäs genom min morfar. Han var en av de flera hundra kommunister som dömdes till Ekenäs tvångsarbetsinrättning på 1920- och 1930-talet. Han levde i kasernområdet i sammanlagt nästan åtta år. Samtidigt dömdes hans äldre bröder som till fångläger i Sovjetunionen, som hade varit deras idealstat. Dessa tragedier präglade djupt mina släktingar och genom dom också min generation.

Historikern Giovanni Levi talar om immateriella arvet. Det består av värderingar, betraktelsesätt och ordlösa attityder som vi ärver från tidigare generationer. Detta arv är kanske det viktigaste som man får och det kan stamma från urgamla tider.

Jag tycker just ord kan hjälpa oss att anpassa oss till samhället; att förstå. Det som en gång skett behöver inte stämpla vår framtid – genom ord för svåra saker vi kan börja vår privata befrielseprocess.

Men ord blir till bara genom att man aktivt tar reda på saker, kommer ihåg, slutar att trycka undan det som är otrevligt, svårt och dystert.

Lidandet lindras genom namn, ord, berättelser. Genom att berätta sträcker man sin hand till nya generationer, som får kanske en lättare börda att bära. Som får ett immateriell arv bestående av kärlek och försoning.

 

 

 

 

Kauko Viitalan puhe muistotilaisuudessa 9.6 2012

 

Toverit Ystävät

Kun tulin 1986 perustetun kansalaisvaltuuskunnan jäsenenä tälle paikalle tiesin, että hiekkakankaalle on haudattu tuhansiin lukeutuva määrä kansalaissodan uhreja. Varsin nopeasti päätimme että meidän tulee etsiä niiden tovereiden nimet, joiden viimeinen leposija tämä paikka on.

Menemättä enempää yksityiskohtiin, niin Jouni Eerolan sinnikkään työn tuloksena varsin vaatimattomalla taloudellisella panostuksella ja sen ajan tietotaitoa hyödyntäen pystyimme selvittämään, että tällä paikalla lepää ainakin 2882 leirillä kuollutta vainajaa.

Kun kesäkuun neljäs päivä vuonna 1988 koitti me kansalaisvaltuuskunnan jäsenet voimme esitellä vieraille silloisten tietojemme mukaiset vainajien nimet laattoihin kaiverrettuna.

Uskon, että kansalaisvaltuuskunta, työryhmien jäsenet ja talkoolaiset tunsimme hienoista ylpeyttä siitä, että olimme Suomalaisen työväenliikkeen, sitä lähellä olevien järjestöjen, sekä työhömme myönteisesti suhtautuvien avulla saaneet kaiken sen aikaan.

Mutta parhaan kiitoksen saimme, kun tilaisuudessa ja monesti myöhemminkin, meille sanottiin ” kiitos kun ukkimme viimeisellä leposijalla on hänen nimensä.”

Nimi viimeisellä leposijalla on oikeus, joka pitäisi jokaisella ihmisellä olla. On myös tärkeä että sukulaisilla on paikka missä hiljentyä ja ajatella omaistaan.

Ensimmäisten laattojen paljastuksen yhteydessä tiesimme, että luettelo ei ole täydellinen ja olemme sitä vuosien varrella omien voimavarojemme mukaan täsmentäneet.

Työmme täsmentyi ja helpottui, kun 1990 luvulla Lipposen hallitus päätti viiden miljoonan määrärahan turvin selvittää 1914 -1944 sodissa kuolleitten nimet.

Syntyneen Sota surmat luettelon ja omien tietojemme ristiin ajolla olemme päätyneet siihen, että tämänhetkisten tietojen mukaan Tammisaaren vankileirillä kuoli vuonna 1918, epämääräisissä olosuhteissa nälkään, tauteihin ja väkivaltaisesti 3127 ihmistä. Oletuksemme on että he lepäävät tällä paikalla.

Kohta paljastettavien laattojen nimet, joita on 394, ovat niitä jotka puuttuvat aikaisemmin laattoihin kaiverretuista.

Ystävät Toverit

Aluksi tuntemattomat vainajat ovat kuluneiden 26 vuoden aikana tulleet kohtaloineen yhä läheisimmiksi. Nimet jotka graniitti paasiin kiinnitettyihin levyihin on kaiverrettu, eivät ole enää pelkkä luettelo. Jokainen nimi sisältää yksilön jolla oli elämä tavoitteineen ja unelmineen. Elämä joka päättyi valtaa pitävän yhteisön hyljeksimänä kansalaisena, olosuhteissa jollaista kenenkään ihmisen ei pitäisi kokea. Ei menneisyydessä, ei tulevaisuudessa. Menneisyys tapahtumineen ei ole käsissämme, tulevaisuus on.

Bengt Lindholm puhe muistotilaisuudessa 9.6 2012

 

Ärade anhöriga, bästa evenemangbesökare

När man till Ekenäs fångläger 1918 enbart i juni hämtade ca 8 000 fångar utan några som helst möjligheter att proviantera dem, eller inkvartera dem på ett mänskligt sätt lade man samtidigt grunden för ett sorgligt kapitlet i finsk historia. Under några sommarmånader blev var tredje fånge offer för svältdöden eller farsoter. Offren begravdes på denna plats i linjegravar om vilka endast låga kullar inom ett inhängnat område påminde framtill 1951 då minnesmärkets grunddel restes av Forna rödgardister. Forna rödgardister ordnade härefter minnesevenemang varje år i juni framtill början av 1980 talet då tidigare fångar och övriga som upplevt inbördeskriget blev för fåtaliga.

1986 besökte vi, en nybildad medborgarkommitte denna plats. Medlemmarna var från olika organisationer men med en sak gemensam, viljan att föra traditionen vidare. Vi skulle 1988 här anordna ett minnesevenemang.Det var då känt att sandmon gömmer ett till stort antal offer från medborgarkriget.

Intresset att klargöra namnen på offren vars sista viloplats detta är vaknade hos oss och blev vår främsta målsättning. Eftersom våra ekonomiska resurser var begränsade och hjälpmedlen helt andra än idag kom Jouni Eerolas ihärdiga arbetsinsats att vara avgörande i detta arbete. Han kunde snart berätta att här vilar, enligt då tillgängliga uppgifter, åtminstone 2882 offer från lägret.

Vid minnesevenemanget i juni 1988 kunde vi sedan hedra de avlidna genom att presentera de 2882 namnen, graverade i plattorna.

Det är också viktigt för oss människor att ha nånstans dit vi kan gå för att minnas. Man söker idag alltmer sina rötter, släktforskning blir allt populärare. Inte heller är det längre en så stor skam att ha en röd släkting från 1918. Här kan man söka upp en släktings namn på plattorna lugna sej en stund på sandmon i björkarnas skugga, och kanske undra hur deras drömmar om en bättre framtid förde dem hit i Finlands största massgrav.

Det ger nog en viss tillfredställelse när vi ser mängden besökare som vid minnesmärket söker ett namn eller när nån ibland tackar för det arbete vi gjort eller kontaktar oss med frågor eller uppgifter om nån av offren. Och nog är det en helt annan sak att offren har ett namn man kan nämna, än att tala om offren som ett antal.

Vid avtäckningen av de första plattorna förblev en del namn som obekräftade utanför. En del av dem kunde vi fem år senare vid 75-års evenemanget avtäcka.

Skötselföreningen som bildades 2010 beslöt att slutföra en påbörjad utredning. Kauko Viitala, som tog ansvaret för detta, har korskört Krigsdöda databasen, som kom till på 90-talet med anslag av Lipponens regering, med våra egna register och kommit till att enligt nu tillgängliga uppgifter dog i Ekenäs fångläger 1918 i hunger, sjukdomar och genom våld 3127 människor. Mängden är ungefär den samma som Ekenäs dåvarande befolkningsmängd. Vi utgår från att de vilar här. De nya namnens andel är 394.

Bästa evenemangsbesökare

Bakom varje ingraverat namn fanns en individ med sina mål och drömmar. De miste sitt liv, av de makthavande utstötta och övergivna, många i väntan på en rättsprövning det inte fanns något fog för, kanske blott tron på en bättre morgondag. De dog tysta, kuvade under skamliga förhållanden, förhållanden som ingen människa borde behöva utstå. Inte då, inte nu, inte någonsin.