Tammisaaren vankileiri 1918
Sisällissodan päätyttyä keväällä 1918 päätettiin, että kaikki vangitut punaiset tuodaan oikeuden eteen tuomittavaksi. Ympäri Suomea oli tässä vaiheessa kymmeniä pienempiä vankileirejä, joiden vangit päätettiin kerätä muutamaan suurempaan leiriin. Tammisaaren Dragsvik oli yksi niistä.
1918: Sodan voittajilta ei armoa hävinneille
Sisällissodan päätyttyä alettiin toukokuussa keskittää vangittuja punaisia pienemmistä leireistä muutamaan suurempaan leiriin, joista Tammisaaren (Dragsvikin) kasarmialue oli yksi. Suunnitelman mukaan näin hoituisi sekä muonitus että vartiointi edullisemmin, ja koska voittajien tavoite oli kaikkien punaisten tuomitseminen se olisi helpompaa ja nopeampaa kun vangit kerättiin suurempiin leireihin.
Tammisaaren valintaa puolsivat myös jo olemassa olleet venäläisten rakentamat ja tyhillään olevat kasarmit sekä rautatien läheisyys.
Tammisaaren vankimäärä kasvoi toukokuun puolenvälin alle sadasta juhannukseen vajaaseen 8 700 vankiin. Minkäänlaista valmiutta näin suuren vankimäärän vastaanottamiseen kasarmialueesta erotetulle 200 x 500 metrin kokoiselle leirille ei ollut sen enempää muonituksen kuin majoittumisenkaan suhteen.
Heikkojen olosuhteiden seurauksena vangit alkoivat pian menehtyä nälkään ja kulkutauteihin. Jo kesäkuussa leirillä menehtyi 492 vankia. Kaikkein synkimmät luvut kirjattiin heinäkuussa, arviolta 1 100 ja elokuussa 1 040 menehtynyttä vankia. Vielä syyskuussa kirjattiin 406 kuollutta. Tämä on edelleen erittäin korkea luku, koska vankien määrä oli tuolloin jo huomattavasti pienentynyt.
Leirillä kuoli kaikkiaan yli 3 100 vankia, eli noin joka kolmas Tammisaareen tuotu vanki sai myös viimeisen lepopaikkansa kasarmialueen lähellä olevassa Suomen suurimmassa joukkohaudassa.
Vankileirin tapahtumiin kiinnitettiin Suomessa huomiota vasta sen jälkeen, kun vankileiriä kriittisesti arvioinut raportti oli vuodatettu ulkomaille, ja lähinnä Ruotsista ja Englannista oli alkanut kuulua kriittisiä äänenpainoja leirien, ja varsinkin Tammisaaren suuren kuolleisuuden vuoksi. Silloinkin asiaan reagoitiin lähinnä arvostelun johdosta.
Syyskuun 15. päivänä leiri muutettiin pakkotyölaitokseksi, ja siellä vielä olevat vangit jäivät sinne yhdessä muualta tuotujen ja tuomion saaneiden vankien kanssa.
Hautapaikka painui unohduksiin
Joukkohauta painui vähitellen unohduksiin, ehkä myös sen aiheuttaman häpeän vuoksi. Alue oli luonnontilassa piikkilanka-aidan ympäröimänä vuosikymmeniä, kunnes Entiset Punakaartilaiset ry alkoi muistuttaa tämän ja muiden punaisten hautojen olemassaolosta.
1951: Vainajat saavat muistomerkin haudalleen
Entiset punakaartilaiset ry pystytti joukkohaudalle muistomerkin vuonna 1951.
Vuosina 1952 – 1985 Entiset punakaartilaiset ry järjesti jokavuotisen käynnin haudalla . Perinne jatkui aina vuoteen 1985, jolloin järjestön rivit olivat jo harvenneet.
Vuonna 1988 ammatillisen paikallijärjestön aloitteesta perustettu kansalaistoimikunta laajensi muistomerkkiä ja paljasti nimilaatat silloisten tietojen mukaan haudassa olleista. Nimiä on sen jälkeen päivitetty pariin otteeseen.
Vainajat siunataan
Vuonna 1993 paljastettiin kansalaistoimikunnan hankkima lisälaatta, jossa oli silloisten tietojen mukaiset, siihen saakka puuttuneet nimet. Piispa Erik Wikström siunasi vainajat haudan lepoon.
Vuonna 1998 joukkohaudan vainajia kunnioittivat kansalaistoimikunnan järjestämässä tilaisuudessa Suomen kaikki tärkeimmät puolueet sekä evankelisluterilainen kirkko ja Suomen puolustusvoimat.
Vuonna 2008 muistomerkin lähelle avattiin vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä pysyvä näyttely tarkoitusta varten rakennettuun näyttelytilaan.
Yhdistys vaalimaan muistomerkkiä ja perinteitä
Vuonna 2010 perustettiin Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys – Skötselföreningen för röda fångars minnesmärke i Ekenäs ry vaalimaan muistomerkin perinteitä sekä valvomaan ja ylläpitämään muistomerkin ja siihen kuuluvan alueen kuntoa.
Vuonna 2012 paljastettiin laatat, joihin on kaiverrettu vielä puuttuvia vankileirillä kuolleitten nimiä.
Vuonna 2018 vietettiin sisällissodan ja vankileirin satavuotis-muistovuotta. Nimilaatat kunnostettiin, ja nimet päivitettiin vastaamaan yhdistyksen tutkimuksen viimeisiä tietoja.
Huhtikuussa julkaistiin yhdistyksen kirjailija Sirpa Kähköseltä tilaama kaksikielinen mikrohistoriallinen teos HUGO 1918.
9.6. pidetyssä muistotilaisuudessa muistomerkillä piti muistopuheen arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen. Lisäksi kuultiin tilaisuutta varten sävelletty kuoroteos ”Tie” Koiton laulun esittämänä ja teoksen säveltäjän Tomas Takolanderin johtamana. Samana päivänä järjestettiin varuskunnan ruokalassa iso muistoseminaari.
Lisää kuvia: Katso Tapahtumat